Niko Ravattinen

Päivystävän anarkistin kuolema

  • Päivystävän anarkistin kuolema
Julkaistu ensin aiemmassa blogissani: https://ravattinen.wordpress.com/2018/04/16/paivystavan-anarkistin-kuolema/

Kirjoitus toimii nyt aloituksenani täällä.

Suvi Auvinen, valovoimainen ja mediassa, karkeasti vuosina 2012-2016 anarkismille kasvot antanut kärkevä ja sanavalmis ”Päivystävä anarkisti” on päättänyt hylätä, ehkäpä häneen useimmiten liitetyn ”tittelinsä” ja omalla tavallaan haastaa myös koko anarkistiliikkeen pohtimaan suhdettaan mediaan ja miksei myös itseensä. Selvennykseksi huumorintajuttomille, ”päivystävä anarkisti” oli ironisesti julkisuuteensa suhtautuva konsepti, jolla oli kuitenkin selkeä strategia ja tämän strategian myös hyväksyi ja jakoi monet anarkistiliikkeessä toimivat. Soraääniä oli, kuten Auvinen itse ”eroilmoituksessaan” kirjoittaa ja niitä oli itselleni (erityisesti aluksi) kohtuuttoman suuri ja kritiikiltään perusteeton määrä, jonka kritiikki sai suhteettoman painon erityisesti myöhemmin, kun konsepti oli jo alkanut elämään omaa elämää, ilman useiden kritisoijien kykyä antaa Auviselle arvoa, joka hänelle kuuluu, erityisesti strategikkona ja liikettä eteenpäin vievänä voimana.

Anarkistien eräänlaisena helmasyntinä voidaan pitää Auvisen kirjoituksessa hänelle esitetty vaatimus ”käsitellä ongelmat liikkeen sisäisesti”. Sama vaatimus on esitetty useasti myös itselleni, esimerkiksi muutama vuosi takaperin kirjoittaessani A-ryhmän (suomalainen anarkistiryhmä, jonka jäsen Auvinen myös oli) Sytyke-lehteen anarkistien suhteesta ay-liikkeeseen. Onkin helppo rinnastaa Auviseen kohdistuvassa kritiikissä paljon samaa, kuin kohdalleni osunut kritiikki ”ruotia liikkeen ongelmia julkisesti”. Oma käsitykseni on, että kummassakin tapauksessa kritiikki oli kohtuutonta ja se kohdistui enemmänkin projisoituihin mielikuviin kohteistaan. Auvisen kohdalla, misogyyninen tendenssi on ollut valitettavasti myös toistuvasti läsnä. Liikkeen miespuolisiin jäseniin ei ole mielestäni kohdistettu yhtä kärkevää kritiikkiä ja osan asiattomuuksista, itseni kohdalla, ymmärrän täysin hyvin. En ole koskaan kyennyt antamaan itsestäni tasapainoista, tai välttämättä edes kovin luotettavaa kuvaa, vaikkakin nämä ennakkoluulot yleensä hälvenevät kohdatessani ihmisiä.

Kaiken kaikkiaan tämä kritiikin sisällään pitävä tendenssi on mielestäni äärimmäisen vaarallinen ja erityisesti meidän, jotka taistelevat luokkahteiskunnan tukahduttavaa ja väkivaltaista olemassaoloa vastaan, on kyettävä tuomaan anarkistinen näkökulmamme, myös julkiseen keskusteluun, kaikkine sisäisinä ristiriitoineen ja konflikteineen. Toki kaikkea pitää tarkastella tilannekohtaisesti, mutta, jos liikkeen piirissä ei käydä julkista keskustelua ehkäpä 2010-luvun merkittävimmästä anarkistisesta aloitteesta (julkinen kommentaari, median ”haltuunotto”), pitäisin sitä eräänlaisena häviönä koko liikkeelle, joka ei halua kriittisesti pohtia suuntaansa ja toimintaansa.

Itselleni on selvää, että Auvisen (tai A-ryhmän tovereiden) strategia on onnistunut. Anarkismista tuli valtakunnallisesti ”cool” ja työväenluokan tietoisuuteen anarkismista tulivat vihdoin muutakin, kuin hajotetut ikkunat ja päihtyneet punkkarit. En väitä, etteikö mitään muuta olisi koskaan ollut, tai etteikö yksittäiset haastattelut jne. olisi merkinneet yhtä paljon, mutta vastaavaa tietoista strategiaa ei käsitykseni mukaan ole samoin yritetty, vaikkakin mahdollisuuksia toki aikaisemmin varmastikin oli vähemmän. Erityisesti sosiaalista mediaa edeltävällä ajalla. Henkilökohtaisemmin on lisättävä, että lähdettyäni anarkistisesta toiminnasta vuoden 2006 aikana totaalisesti turhautuneena itseeni, elämääni ja liikkeeseen, minulle oli erittäin merkittävää nähdä Auvinen Ylellä puhumassa anarkismista. En enää muista mistä oli kyse, tai mistä Auvista haastateltiin, mutta itse en uskoisi identifioituvan anarkistiksi ilman tuota hetkeä.

Toinen rinnastus Auvisen ja itseni saamaan kritiikkiin liittyy tietysti insurrektionalistisen suuntauksen tiedostaminen ja kyseenalaistaminen. En itse (tässä varmasti eroamme Auvisen kanssa merkittävästi) erityisemmin perusta äärimmilleen viedystä loogisesta strategioinnista, vaan pidän jopa itsekin itseäni hieman eksentrisenä persoonana, joka näkee pragmatismissa liian vähän liikkumatilaa, tai ”henkeä”, jota vain jossain määrin irrationaalinen ja epäilevä tapa lähestyä koko maailmaa voi tuottaa. Kirjoittaakseni vähemmän kryptisesti, suhtaudun varauksella minkään liikkeen tai yksilön kykyyn olla täysin määrätietoinen. Pidän tällaista toisinaan jopa vaarallisena ja tarpeettomana absoluuttien etsimisenä. Tästä huolimatta monet pitivät Auvisen liikkeessä kritisoitua huolta ”keskiluokan omaisuuden tuhoamisesta” (muotoilu taitaa olla Antti Rautiaisen) ja itse en ole voinut ymmärtää suuryritysten ikkunoiden tuhoamista, erityisesti, kun rikkoutuvien ikkunoiden toisella puolella on toinen työläinen, joka samoin työskentelee selviytyäkseen. Puhdas 1990 -ja 2000-lukua mediaa dominoinut insurrektionalismi tarvitsi uuden näkökulman, joka edustaa edelleen käsittääkseni valtaosaa anarkistisen liikkeen näkemystä, jossa anarkismi on keskusteleva ja rakentava poliittinen ideologia, joka kykenee ja haluaa tehdä yhteistyötä. Auvinen vei tämän astetta pidemmälle, puhuessaan niin suuryritysten johtajille ja poliisille, joista erityisesti jälkimmäistä pidetään liikkeessämme perinteisesti eräänlaisena luokkapetturuutena. Tätä Auvinen ei tietenkään ole.

Suomen erityislaatuisuuden huomioon ottaen, on erityisen käsittämätöntä nähdä anarkismin edistämistä, puhumalla siitä mediassa, jota alkoi kiinnostaa, tai kiinnostaa anarkistinen näkökulma, erityisen huonona siirtona. Suomessa on Neuvostoliiton läheisyydestä ja myöhäisestä teollistumisesta johtuen lähes olematon syndikalistinen menneisyys ja anarkismia avoimesti edustaneet itsenäisyyden ajalla ennen 1990-lukua, olivat käytännössä akateemisia yksittäistapauksia ja ammattiyhdistysliikkeessä, lähinnä satamien ja merenkäynnin ympärille muodostuneet syndikalistiset tahot. Autoritaarisosialismi (Skp, Ktp, Vasemmistoliitto, autonomit jne.) Suomessa on todella voimakas ja valitettavasti vieläkin, elävä traditio, jota vasten en pidä yhtään kummallisena, että myös media on kiinnostunut tavoittamaan (laajasti ymmärrettynä) vasemmiston edustajia, joilla on jotain uutta sanottavana, vaikka se viesti olisikin sama, kuin 1860-luvulta, josta useimmiten katsotaan anarkistisen liikkeen saaneen alkunsa. 1980-luvun loppupuolelta anarkismi on tosin dominoinut ulkoparlamentaarista vasemmistoa, mutta sen vaikutusta on vaikeampi analysoida. Myönnettävää on kuitenkin suomalaisen anarkistiliikkeen reaktionaarisuus ja ajoittainen epätoivoisuus, vallitsevan asiantilan suhteen.

Osan Auviseen suuntautuneen kritiikin toki ymmärrän ja jaankin, mutta pidän näitä lähinnä muotoseikkoina, tai minkälaisen konnotaation eräät sanavalinnat, tai tietynlaisen retoriikan välttely, voi aiheuttaa. Syyt tähän ovat varmasti strategiset ja voimme kaikki arvioida Auvisen onnistumista projektissaan, myöntäen olevamme itse väärässä. Se ei toki poista sitä, etten itse halua puhua ”radikaalista tasa-arvosta”, tai miten näen poliisit ja sotilaat edelleen kategorisesti luokkavihollisina. Uskoakseni, suuri osa Auviseen kohdistuvasta kritiikistä on myös eräänlaista tietämättömyyttä koko anarkistista traditiota kohtaan, jossa eräänlaisen julkisuusmyytin ylittänyt anarkisti nähdään alttiina ”turmelevalle” hyperkapitalismille, jolta voi suojautua vain aatepuhtauden ja vetäytymisen, eristäytymisen keinoin. Toimintaa arvotetaan, kun sen nyansseja pitäisi arvostaa, kuten vastavuoroisuuteen ja monipuolisuuteen kykenevä anarkistinen ideologia itsessään on. Meidän on luovuttava propagandasta ja altistettava ”yleisö” myös ristiriitaisuudelle. Propaganda pahimmillaan halventaa työväenluokkaa ja parhaimmillaan on eräänlainen antiteesi, jossa koko sana on saanut uuden merkityksen, haastavana ja osallistavana, kuten Auvisen vaikutus mielestäni onkin ollut.

Anarkismi tarvitsee Suvi Auvista. Onneksi ”päivystävän anarkistin” jälkikirjoitus ei ollut Auvisen tapa poistua anarkismin näyttämöltä, vaan oivaltava itsetutkiskelu valitusta strategiasta ja yksilölle varmasti mielekkäämpi, uusi sodanjulistus, vaikka hän ei välttämättä sananvalinnastani erityisemmin nauttisikaan. Auvinen taas ei pääse anarkismista eroon, vaikka salaa yksinäisyydessä ajattelisikin, itseni tavoin, toivoen syntyneensä yhteiskuntaluokkien parempaan osaan, jossa pikkuporvarillinen estetiikka ja yleinen keveys täyttäisi elämän ohuutta. Yksilöt, joille anarkia on elämää suurempaa, rakkaus itse ihmiskuntaa kohtaan, on eräänlainen pakottava voima, joka laittaa rakastamaan. Auvisella tätä rakkautta on itseni kaltaisen kyynisen elostelijan mielestä toisinaan liikaakin.

Joudumme toki yksilöinä ja ryhmissä pohtimaan, vakuuttuneina anarkismin mahdollisuuksista kasvaa, kommunikoidessamme median kanssa ja miten teemme jatkossakin valtakulttuurille anarkismin mahdollisimman helposti lähestyttäväksi, jolloin voimme tarjota näkökulmaamme. Voi journalisteja, jotka joutuvat taas arvaamattomuudellemme alttiiksi.

Niko Ravattinen

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat